Jos Suomessa urheilussa jokin menee päin mäntyä, niin ei mene aikaakaan, kun perustetaan ties minkälaista komiteaa pohtimaan, miksei suksi luista, miksei mitaleja sada niin kuin ennen, mikä on vialla. Jos tämäkään ei auta, niin on perustettava ihan oikea huippu-urheilutyöryhmä, jonka tehtävä on palauttaa Suomi maailmankartalle. Tätä työtä on tehty ja työryhmä ehdottaa, että opetusministeriö rahoittaa ja Suomen Olympiakomitea yhteistyössä Suomen Paralympiakomitean kanssa perustaa huippu-urheilun muutosprojektin, joka seuraavan 3-4 vuoden aikana johtaa toimintatavan muutosprosessia yhdessä siihen sitoutuvien urheilun lajiliittojen kanssa. Lisäksi opetusministeriö perustaa projektille seurantaryhmän, joka arvioi muutostyön vaikuttavuutta ja antaa lausuntonsa opetusministeriölle muutosprojektin tekemistä huippu-urheilun resursointiesityksistä.
Näin siis urheilussa huolestuminen johtaa konkretiaan. Viime kuukausina jokainen on nähnyt, mitä on ympärillämme tapahtunut. Jostain syystä olemme irrottautuneet lintukodostamme ja lähteneet ihailluille kansainvälisille teille. Elämä on nyt meillä villiä, aivan uskomattoman raakaa. Tämän olemme vuosikaudet nähneet TV:n ruudun kautta, mutta nyt se on täällä tänään, myös Keuruulla. Katsommepa mitä tahansa sanomalehteä, niin hyvin merkittävä osa uutisoinnista kohdistuu kadun elämän kuvaamiseen. Milloin on tapeltu, milloin tapettu, viikoittain murhattu, kännissä ajetaan viikon jokaisena päivänä, ei enää vain pikkujoulujen tai viikonlopun aikaan. Lapsia joutuu rattijuopon yliajamaksi. Odotamme, että joku tai jokin pistää pelin poikki.
Nyt tällä viikolla vihdoin joku tutkija kertoo, että median uutisoinnilla saattaa olla vaikutusta yhä tiheämmin toistuville perhetragedioille. Näin varmasti on, mutta todellinen syy on syvemmällä. Jokainen voi itse tehdä testin ja avata TV:nsä minä päivänä tahansa klo 21.30 jälkeen ja katsoa, mitä julkiset TV-kanavat tarjoavat. Sieltä löytyy vastaus, alitajuntaan synnytetty malli toimia, kun ahdistus ylittää sietokyvyn.
Urheilu on Suomen lempilapsi, mutta eikö olisi jo aika synnyttää kansallinen hätäkomitea, jonka jäseniä olisivat sinä ja minä, me kaikki. Tänään päähämme on iskostunut klisee, ei kuulu minulle. Tätä me hoemme ja toteutamme päivästä toiseen. Tällä tavalla annamme esimerkin lapsillemme ja nuorille, miten toimia. Nyt lapset ovat jo väkivaltaisia, koulukiusattuja, tekevät raakoja tekoja, ihan niin me aikuisetkin. Näennäisesti lapsi aikuistuu varhain ja tämä on suunnattoman suuri riski.
Kun urheilu pistää päänsä yhteen ja saa aikaan ainakin suunnitelman, miten urheilu menee eteenpäin, niin nyt on jo korkea aika lähteä kantamaan huolta koko kansan tilasta. Se voi alkaa vaikka täältä Keuruulta, ei nyt kodinturvajoukkojen muodossa, vaan ensin käynnistämällä vakava keskustelu, miten voimme kohdata tätä globaalia maailmaa, mikä työntyy tänne maaseutukaupunkiinkin, tahdoimmepa tai emme. Tai miten poistamme ajatusmaailmastamme ”ei kuulu minulle” –totuuden. Olen vakuuttunut, että tämän ajatuksen laajamittaiseen toteutukseen Keuruulle löytyy rahoitus, vaikkapa OPM:n tai STM:n kautta.