Pihlajaveden Kurslahti oli aikanaan maakunnan kiehtova laguuni uskomattomine hiekkarantoineen, nyt pusikoitunut ja liettynyt lahden perukka. Leirisaari on puolestaan ollut vuosikymmenet pihlajavetisten vapaa-ajanviettopaikka. Lauri Oinonen muistaa hiekkapussileikin 1970-luvun alun rippikoululeirillä Leirisaaren laiturilla, kun rippikoululaiset sukelsivat hiekkapussin kolmen metrin syvyydestä. Tänä päivänä rovasti Oinosen hiekkapussileikki ei enää ole mahdollinen edes metrin syvyydestä. Todellisuudessa näkösyvyys on alle puoli metriä, vähän tarkastelupaikasta riippuen.
Ympäristöviranomaiset ovat ottaneet säännöllisesti näytteet Pihlajavedestä aina 1970-luvun alkupuolelta lähtien. Analyysituloksien tarkastelulla Oinosen hiekkapussileikin mahdottomuus tänä päivänä on suoraan nähtävissä. Pihlajaveden vesi on tummunut, niin kuin suurin osa Keski-Suomen luonnonvesistä. Nyt sanotaan, että turvetuotanto on tämän tehnyt. Tämä ei kyllä pidä paikkaansa, ainakaan Pihlajavedellä, kuin vain osittain. Todellinen vesistöjemme rehevöittäjä on ollut laajamittainen valtion taloudellisesti tukema, lähes pakonomainen vaatimus metsiemme kasvun parantamiseksi ojittamalla 1960- ja 1970-luvuilla. Näitä syntejään valtio ei kiellä.
Nyt ns. 3. vaihemaakuntakaavaan tullaan merkitsemään turvetuotantoon soveltuvia alueita. Kaavan suhteen kuulemiset on suoritettu ja nyt maakuntahallitus käy läpi muistutukset ja annetut lausunnot ja on tuomassa esityksen maakuntavaltuuston 14.11.2012 kokoukseen hyväksyttäväksi.
Tämä kaavaprosessi on synnyttänyt ennen näkemättömän liikehdinnän maakunnassa. Nyt maakuntavaltuutettujen ääniä ”ostetaan” keinolla millä hyvänsä ennen kaikkea turvetuotantoa tukemaan tai sitä vastustamaan. Myös maakuntajohtaja on ollut aktiivinen turvetuotantoalueiden lobbari. Nyt käydyssä keskustelussa puhutaan siitä, synnyttääkö turvetuotanto päästöjä ympäristöön ja todetaan, ettei vesistömme enää kestä lisäkuormitusta. Rinnalla vakuutellaan, ettei hyvin hoidettu turvetuotanto likaa järviämme. Molemmat katsantokannat ovat oikeassa. Turvesuon päästöt on minimoitavissa mm. kemiallisella saostuksella. Tämä on ihan peruskemiaa. Myös niin sanottujen ääriolosuhteiden hallitsemiseen löytyy kyllä keinot niin, ettei alapuolinen vesistö joudu kärsimään. Huolestuneet kansalaisetkin ovat oikeassa, nykymenolla järviemme tila ei parane, vaan kehityssuunta on päinvastainen.
Kysymys on rahasta, niin kuin aina. Riittävän tehokas tekniikka maksaa kohtuuttoman paljon. Mutta tämäkään ei kyllä kerro totuutta. Kysyn peruspihlajavetiseltä metsän asiantuntijalta kartantekijä Matti Saariselta, paljonko maksaa märkä suo, jossa kasvaa muutama männynkäppänä. ”No, se ei maksa yhtikäs mitään”. No paljonko? ”Korkeintaan 300, no, 200-300 euroa/hehtaari.” Tästähän tämä pihvi löytyykin. Prosessissa ei ole kysymys ensisijaisesti VAPO:n edusta, päinvastoin, vaan kysymys on maan hinnasta. Kun 3. vaihemaakuntakaava antaa suolle statuksen ”mahdollinen turvetuotantoalue”, niin suon hinta ei vain tuplaannu, vaan moninkertaistuu, jopa 100-kertaiseksi, suuremmaksikin..
Merkinnällä ”mahdollinen turvetuotantoalue” nostetaan suon hintaa ja samalla heikennetään turpeen kaivun, kuin myös VAPO:n, taloudellista kannattavuutta. Samainen merkintä tuhoaa koko turvetuotantoalueen ympäristön imagon esim. tulevana merkittävänä virkistysalueena, elinvoimaisena asuinseutuna ja vaikkapa mökkitonttien myyntikohteena. Eli eihän tässä ole mitään yhteiskunnallista järkeä.
Turvetuotantokeskustelua on johdettu harhaan tarkoituksella, jotta todellisuus ei näyttäisi sitä, mistä oikein on kysymys. Maakuntavaltuutettujen käyttäytymistä ohjaa suhde suon omistajuuteen. Jos omistan, sukulaiseni, ystäväni, tukijani omistaa, niin painan nappia arvottoman suon hinnan nostamiseksi. Turpeesta ollaan synnyttämässä omistajalleen ruskeaa kultaa.