Urheilun arvostus on Suomessa pudonnut kuin lehmänhäntä. Häntää nostamaan on perustettu ns. Huippu-urheilun muutostyöryhmä, jota johtaa SLU:n pääsihteeri Jukka Pekkala ja jäseniksi on nimetty Mika Kojonkoski, Erkka Westerlund, Tapio Korjus ja ainoana naisena Leena Paavolainen. Työryhmä on toiminut neljä kuukautta ja näkyvin tuotos 2,5 vuoden työrupeamassa tuntuu tällä hetkellä olevan Leena Paavolaisen sanomana, että suomalainen huippu-urheilu kaipaa pyrkimystä erinomaisuuteen, onnistumiseen eli menestykseen sekä arvostusta huippu-urheilijoita ja valmentajia kohtaan ja ettei media arvosta riittävästi. Pian noiden Paavolaisen sanojen jälkeen ryhmän kokenein jäsen Erkka Westerlund irtisanoutui tehtävästä ja siirtyi jääkiekon pariin Jokereiden päävalmentajaksi. Kunkin elämässä voi tapahtua muutoksia, mutta sitoutumista ja pitkäjänteisyyttä korostava työryhmä olisi voinut esimerkkinä muille, saavuttaakseen riittävää uskottavuutta, itse toimia asettamiensa teesien edellyttämällä tavalla. Työ lässähti, kun raha vei voiton.Kun noita työryhmän ajatuksia lukee, niin ei kyllä välttyä päätelmältä ja ihmettelyltä, miksi ihmeessä juuri tuollainen työryhmä perustettiin, miksi sen runkona toimivat entiset kehäraakit. Työryhmä korostaa, ettei huippu-urheilu ole itseisarvo, huippu-urheilua ei voi erottaa muusta elämästä. Samaan aikaan työryhmä asettaa keskiöön urheilevan ihmisen, joka pyrkii erinomaisuuteen, intohimon ja arvostuksen kautta janoamaan menestystä ja onnistumista.
Kuin vastauksena ihmettelyyni satun katsomaan su-aamuna 2.1. TV:stä kaiketikin uusintana esitetyn Kausi –nimisen reportaasin 12-14 – vuotiaitten HIFK:n jääkiekkonuorten kilpajuoksusta joukkueeseen nimeämiseen tai ennen kaikkea joukkueesta putoamiseen. Esitetty dokumentti oli suunnatonta väkivaltaa ihmisarvolle, ihmisyyden kunnioittamiselle spartalaisine menetelmineen, oli kaiketikin tavallinen esimerkki tämän päivän junioripalloilun tilasta ja toimintatavasta. Esitetyn joukkueen pyrkimykset olivat kuin suoraan huippu-urheilun muutostyöryhmän esille nostamista teeseistä, hyvin kaukana SLU:n ideoimista Nuori Suomi – liikkuva nuori –ajatuksista. Aamun herätys tapahtui nuijalla, mutta onneksi heti perään paperinen media onnistui kuittaamaan raivoni.
Helsingin Sanomien Aikalisä-palstalla Harry Harkimo pohtii ”Lupaus lapselle, lupaus itselle” –otsikon alla varsin onnistuneesti nuorten urheilun olemusta. Urheilun legendat Jari Litmanen ja Teemu Selänne ovat loistavia esikuvia lapsille, mutta synnyttävät lasten vanhemmissa vinoutuneita visioita, selkeitä harhoja, joiden avulla perheeseen halutaan samanlaisia supersankareita pönkittämään omaa itsetuntoa. Harkimo ryöpyttää äitejä ja isiä, jotka pyrkivät vaikuttamaan lastensa kehitykseen dollarinkuvat verkkokalvolla. Kun tähän lisätään menestysnälkäisten valmentajien prosessin ruokinta turhilla lupauksilla, niin missäs muualla silloin ollaan kuin Huippu-urheilun muutostyöryhmän tontilla ylimitoitettuine päämääränasetteluineen. Ja sitten vielä vuoden aikana tuskaa koneen urheilun liikemiehen suora vastaus työryhmälle: ”Samalla kaikkein tärkein, lasten hyvinvointi, unohtuu. Liian yksioikoinen huipputuloksiin tähtäävä juniorivalmennus tekee hallaa liikuntakasvatukselle. Siksi kenenkään ei pidä oman egonsa kustannuksella viedä lapsilta harrastamisen nautintoa opiskelun tärkeydestä puhumattakaan.”
Muutostyöryhmä sijoittaa urheilijan kaiken keskiöön. Tärkein on urheilijan tie ja vasta sen jälkeen hoidetaan rakenteet kuntoon. Ajatus on varsin nurinkurinen. Erkka Westerlund lähti työryhmästä. On kerrottu, Erkkaa ei korvata uudella nimellä, se ei ole tarpeen. Jos työryhmä aikoo saada konkretiaa, pysyvää muutosta, small talkin asemesta, esimerkiksi nuorten liikkumisessa ja tätä kautta huippu-urheilun arvostuksen ja tulosten kohentumisena, niin todellakaan huippu-urheilua ei tule eriyttää yhteiskunnasta. Tämän vuoksi Erkka Westerlundin korvaajaksi tarvitaan analyyttistä kokonaisajattelua. Tuohon merkittävään tehtävään Harry Harkimo olisi oivallinen valinta.