Missiksikö haluamme, misterinäkö pullistelemme, barbien avullako myymme, teräsmiehen kauttako synnytämme asenteemme, jotta pinnallisuus voisi hyvin, mitäänsanomattomuus voisi hallita meitä turhuuden markkinoilla? Mennyt viikko oli kovin poikkeuksellinen. Uskon ja paremmuuden, etuoikeutetun elämän apostoli Markku Koivisto ei vain romahduttanut omaa uskottavuuttaan, vaan antoi hyvin monelle mahdollisuuden todeta: Tätähän tämä on, mitäpä muutakaan uskolla leikkiminen voisi olla, petostahan se, nyt tämäkin tuli osoitettua. Tuskin tämä episodi oli erotkaa kirkosta –manipulaatio, mutta taatusti papin tekoset synnittivät kysymyksiä, ennen kaikkea mielipahaa,surullisuutta, halun puhdistaa, puhdistua, ehkäpä vihdoin ajatuksia kirkon ja valtion täydellisestä erostakin.Barbiestahan pikkutyttö ei luovu mistään hinnasta. Missiksi ei mennä, missiksi ei päästä, kaiketikaan misseyttä ei voi ostaa, missiksi valitaan. Mutta nyt tuli osoitettua, että misseydestäkin pääsee eroon. Mitäänhän emme voi silmillemme, emme sille, että viime päivien lehdet ovat toitottaneet Miss Suomen Pia Pakarisen ensin riidelleen missikeisari Makusen kanssa ja sitten lopulta eronneen missiydestä. Nyt me tiedämmme, ettei Pia Pakarinen ole enää missi, on vain Pia, ikävää.
Uskolla valtaa käyttäminen on suunnattoman surullista. Ihan yhtäläinen olo tulee kun katsoo uutta missiä, jonka keisari Eino Makunen pääsi valitsemaan heti päästyään Piasta eroon. Uusi Suomen kaunein Sara Sieppi kertoo olevansa suunnattoman onnellinen pätkämisseydestään. Nyt Sara Sieppi on Miss Suomi, vaikkakin vain loppuvuoden. Suomi ei voi hyvin, ei voi elää ilman missiä. Nyt taas rauha on palannut maahan!
Suomen kansasta 78 prosenttia kuuluu kirkkoon, kaikesta huolimatta. Kirkon tulisi käynnistää keskustelu, mikä on kirkon todellinen tehtävä, miltä tulevaisuus näyttää. Puheet uskonpuhdistuksen tarpeellisuudesta eivät ole nyt vieraita. Täytyy ihmetellä, miksei keskustelua misseydestä ja sen asemasta lehdistössä käynnistetä. Tietysti media kirjoittaa siitä, mitä kansa lukee. Kauneus myy ja misseys on markkinatalouden ja sen mitä moninaisimmille tuotteille välttämätön kumppani. Jos media päättäisi kirjoittamisen, niin tämä olisi mitä parhain teko suomalaiselle naiselle, suunnattomalle häpäisylle, naiselle, joka on pärjännyt ja selviytyy ilman keinotekoista vauhdittajaa.
Nyt tietysti ihmetyttää, missä luuraa feminismi, mihin on kadonnut Minnacanthilaisuus? Miten aate ei pysty päättämään naisen aseman halveksuntaa, yhä vain jatkuvia TV:kin kautta joka kotiin työntyviä lihamarkkinoita. Vai onko niin, että feminismi tarvitsee misseyttä, naisen nöyryytystä, voidakseen hyvin, voidakseen kokea paremmuudentunnetta sovinismia vastaan käymässään sodassa?