Suomen akateemiselle koulutusympäristölle on tyypillistä olla hiljaa. Mielipiteen ilmaisu koetaan vieraaksi. Kulttuuri sen sijaan aktivoi passiivisuuteen tai olemaan vain ja ainoastaan sitä mieltä, mitä odotetaankin. Juuri kasvatusteiden maisteriksi valmistunut Jaska Kunelius tekee poikkeuksen. Mies pelaa salibandyliigaa Happeessa ja peräänkuuluttaa lasten luontaisen kilpailuvietin hyväksyntää kritisoiden 14.1. KSML:n haastattelussa Opettajankoulutuslaitoksen ainoana totuutena pitämää kilpailun rajoittamista.
Onko Kunelius tosissaan vai provosoiko vain keskustelun käyntiin suomalaisille ollako tai ei –aseman saavuttaneessa kysymyksessä, ei ole merkitystä. Julkinen keskustelu on tärkeää. Siitä Jaska Kuneliukselle suuri kiitos. Silloin kun panee itsensä julkisesti likoon, on mahdollista, että ryöpytyksestä selviytyy ehjin nahoin tai sitten tulee turpiin, ettei toista kertaa suutaan avaa.
Tätä kilpailemisen vaikutusta nuoreen on hyvä katsoa laajemmin. Tuskin kukaan voi kyseenalaistaa suomalaisen yhteiskunnan riippuvuutta urheilusta. Suomi menestyy, jos suksi luistaa, mutta vaikeuksien hetkellä huudetaan apuun vähintään havuja. Jos tämäkään ei auta, maailmanloppuhan se on.
Suomi on juostu maailmankartalle, Suomi tarvitsee vähintään jääkiekon maailmanmestaruuden, ennen kuin kansa tunnustaa olevansa suomalainen. Suomi tarvitsee voiton, jotta voi tunnustaa olevansa kelvollinen elämään osana eurooppalaisuutta globaalissa maailmassa.
Jos toteaa, että Suomen kansallinen itsetunto on alhaisempi kuin etelänaapurissa Virossa, niin on vähintään maanpetturi. Jos tuo esille realiteetit lausuen, että länsinaapurin Ruotsin kansallinen itsetunto on vuosisadan edellä omaamme, niin itsetuntoamme ei nosteta koulussa kilpailuviettiä aktivoimalla.
Kun suomalaisperhe saa lapsen, niin pienokaisen elämää seurataan tarkasti. Jok’ikinen liike ja temppu rekisteröidään ja ollaan valmiit ylistämään, että meidän Ville tekisi sitä ja tätä, kiipesi, juoksi, hyppäsi, pelasi ja voitti. Ymmärrettäväähän tämä on. Ja aina voimme todeta, että näinhän me kaikki teemme. Suomalainen kasvatuskulttuuri, ikävä kyllä, vieläkin lähtee suorittamiskeskeisyydestä. Hyvästä tempusta lapsi palkitaan. Lapsen ja nuoren mitalista vanhemmat saavat balsamia omille lapsuuden haavoilleen, kun se mitali jäi silloin saavuttamatta.
Jos vertaamme eurooppalaisen itsetunnon Ranskan kansallista suhdetta lapseen, niin lapsi on taatusti yhtä rakas kuin Suomessakin, mutta suorittamiskeskeisyys puuttuu. Lasta ei arvioida sen liikunnallisten kykyjen mukaan, vaan lapsen oivaltaessa jotain uutta, tämä palkitaan. Suomi ei kovin mieluusti ole kanssakäymisessä ranskalaisten kanssa. Olemme valmiit nimittämään gallialaisia ylpeiksi ja itsekeskeisiksi, kun todellinen syy kritisointiin on oma alhainen itsetuntomme.
Suomi pärjää Pisa-tutkimuksissa ja taas me suoritamme. Mitä enemmän me järjestämme kilpailuja, sitä kauempana on oman itsetuntomme kohentuminen. Jos katsomme TV:tä, niin tuskin viikoittainen erilaisten visailujen määrä jää alle 10:n. Alhaisen itsetunnon maalle kilpailu on myrkkyä. Se ei kohenna, vaan jatkaa samaa latua, mitä se on tehnyt ainakin Suomen sodasta lähtien.
Koulussa liikunta on tärkeää. Liikuntaa opettavan ja ohjaavan opettajan työ on koko lapsen ja nuoren kehityksen kannalta oleellinen. Opettaja pystyy korjaamaan kodin kovin kalkkeutuneita asenteita liikuntatunnilla, missä kaikki ovat iloiten mukana. Liikunnan opetuksen ei todella tarvitse olla voittavaa, häviävää, häpäisevää, vaan se voi olla liikunnaniloa ilman kilpailua.
Ikävä kyllä lähes joka luokassa on jonkun valtalajin lahjakkuus, jolla on kilpailullinen päämäärä. Tähän kastiin salibandykin on viime vuosina noussut. Opettajalla on suunnattoman vaikea tehtävä ohjata liikuntatuntia, missä on sekoitus kilpailullisuutta ja vain pelailua. Tämä on kyllä mahdollista ja olen sen itse päässyt kokemaan. Liikunnan lehtori Matti Pulli, jos kukaan, on ollut huippu-urheilumies. Liikuntatunneilla Keski-Suomen yhteiskoulussa kaikki olivat innolla mukana kilpailematta. Liikunnan opettaminen on todella taito laji!