Onnelan isäntä on tehnyt pitkän työpäivän, kulkee nyt vapaana ja riippumattomana, kulkee kylän raittia, tapaa tuttujaan, höpöttelee ja nauraa, uskaltaa olla oma itsensä, lähes jokaisen kanssa keskustelu alkaa tämän kesän ilmoista, mies nauttii, on nyt vapaaherra, on nyt itse ansaitsemillaan
eläkepäivillä. Mies iloitsee näkemästään, ei pelkästään kirkonkylän kauniista likoista, vaan siitä, että on ollut rakentamassa tätä paratiisia, tätä yhteisöä, missä vielä voi olla ihminen koneistuneen, aineellistuneen, keskittyneen yhteiskunnan vastapainona, mies kokee hyvänolon tunnetta aikaansaannoksistaan, siitä, että on voinut olla yhdessä kyläläisten kanssa rakentamassa tulevaisuutta lapsilleen.Isäntä istahtaa vanhan kirkon portaille, niille kiville, mitä pitkin kymmenettuhannet eri puolilta Suomea lähteneet, niin kaupunki- kuin maalaisetkin, vuodesta toiseen kulkevat ja antavat mielikuvitukselleen luvan sukeltaa kyläyhteisön salaisuuksiin, niin menneeseen kuin tämän
päivänkin todellisuuteen. Isäntä katselee kirkkoon vaeltajia, niin naisia kuin miehiä, niin tyttöjä kuin poikia, niin vanhoja kuin nuoriakin ja näkee uteliaita katseita, kyläyhteisön elämästä kiinnostuneita.
Mies käy läpi omaa elämäänsä. On hyvillään, että on pystynyt kasvattamaan kolme lastaan aikuisikään, on pystynyt kouluttamaan jokaisen ammattiin. On kiitollinen omalle kylälle, kunnalle, siitä työstä, mikä on mahdollistanut lapsen ja nuoren kasvun ympäristössä, missä voi huomata toisen, nähdä linnun laulavan, kokea puhtautta ja talvellakin valkoisia hankia. Mies on ylpeä yhteisöstä, minkä jäseneksi kokee kuuluvansa. Mies tietää kunnan panostuksen hänenkin lapsiensa kasvatuksessa. Tietää, mitä neuvola tarjoaa, miten päiväkoti hoitaa, terveyskeskus palvelee, tietää, mitä peruskoulu antaa, lukio mahdollistaa, tuntee urheilukentän ja palloilusalin, ymmärtää kirjaston kylän keskuksena.
Mies ei ole matemaatikko, mutta osaa kuitenkin laskea, kun on sitä jo 50 vuotta joutunut tekemään. Mies tietää, ettei hänen lastensa koulutus ole ollut ilmaista kunnalle, tietää, mitä opetusvuosi peruskoulussa maksaa, tietää lukio-opetuksen arvon ja kunnan ulkopuolella tapahtuvan
ammatillisen koulutuksen kalleuden. Mies ei koe olevansa kitupiikki tai saita, ehkä kuitenkin penninvenyttäjä, kun laskee, että kunkin hänen lapsensa koulutus on tullut maksamaan kunnalle lähes puolimiljoonaa vanhaa markkaa. Mies ymmärtää, että tästä kuluerästä valtio on maksanut
merkittävän osan, mutta on hyvin tietoinen, että kunnan – siis kuntalaisten – nettopanostus hänen kolmeen lapseensa on kutakuinkin 600 000 markkaa. Mies puhuu markoista, kun ei osaa ajatella keskittyneesti.
Mies voi mietiskellä, kun on vapaa-ajattelija, tätä elämänmenoa, ihmetellä sitä kujanjuoksua, mihin yhteiskunta ohjaa. Näkee kunnan kouluttamien nuorten aikuisten vaeltavan sinne missä puissakin kasvaa seteleitä, näkee ihmisten ruuhkautuvan pääkaupunkiseudulle ohjatusti muurahaisyhteisöihin,
missä heidän valvontansa ja mielipiteenmuokkauksensa on helpommin mahdollista. Näkee sopuliväen kaipuun juurilleen, havaitsee kirkon portailla monen haluavan ja kaipaavan ruuhka-Suomen ulkopuolelle.
Mutta mies osaa laskea. Tietää, mitä ruuhka-Suomen kesä kylillä maksaa palveluiden muodossa kunnalle. Mies huomaa menevän miehen ja naisen jostain syystä tulevan yhä vain useammin kylälle, näkee farmariauton perän täynnä supermarketista hankittua muonaa, niin kuin aikanaan saksalaisen kotikuorman konsanaan. Mies on kuitenkin hyvillään näkemästään, siitä, että kylä kiinnostaa.
Välillä miehen ilme vakavoituu. Mies tietää, että kunta on aina koti myös tuhlaajapojalle. Mies laskee yhteen kunnan ja kuntalaisen panostukseen nuoreen, joka siirtyy keskittämiskeskukseen veromarkkoja maksamaan, laskee ja on pyörtyä. Eihän tämä yhtälö voi näin toimia. Mies tietää, että
sosialistinen talousjärjestelmä ajatuksena on mitä ihanteellisin, mutta käytännössä mahdoton, tuhoon tuomittu keskusjohtoisen ohjailun vuoksi. Nyt suomalainen yhteiskunta on siinä, missä itänaapurin järjestelmää arvosteli, on totuuden tiellä.
Miehen askel on vakaa kirkolta poistuessaan. Hänellä on tietoisuus, mihin juna kulkee, jos veturinkuljettaja ei näe metsää puilta. Mies tietää oman halunsa, tuntee oman rauhansa, tunnustaa uskonsa, on onnellinen mies.