Ilari Kotimäki

Tämän päivän ihminen etsii elämäänsä vaihtelua, eksotiikan tavoittelu saa monen liikkeelle. 1960-luvulla tuhannet suomalaiset oli pakotettu pakkaamaan laukkunsa ja etsimään leipää lähinaapurista Ruotsista. Samoihin aikoihin tikkakoskelainen nuori mies Ari Kolu meni naimisiin. Nuori pari teki rohkean päätöksen. Ari ja Irma lähtivät kauas ja perustivat kodin Kanadan Winnipegiin vuonna 1967.Kanada oli jo 1900-luvun alkupuolella kiinnostanut suomalaisia. Thunder Bayhin ja Vancouveriin oli syntynyt varsin mittavat suomalaisyhdyskunnat. Myöskin muihin Kanadan kaupunkeihin muutti suomalaisia. Moni matkusti rapakon taakse työn perässä tai etsiäkseen leveämpää leipää. Kanadan valintaa muuttokohteeksi helpotti tietoisuus siitä, että ilmasto ja myöskin luonto muistutti kotoista Suomea.

Nyt 33 Kanadassa asutun vuoden jälkeen Ari ja Irma sanovat yhteen ääneen: ”Tätä elämää emme vaihtaisi, muutto Suomeen ei tule kysymykseenkään. Suomessa on juuremme, siellä on kiva käydä lomalla 3-5 vuoden välein. Vaikka olemme mieleltämme suomalaisia, kotimme on Kanadassa@. Kolut elävät lähellä laajan Winnipegin keskustaa puistomaisen kauniilla kadulla Ingersoll Streetillä omakotitalossa.

Siirtolaisen vaikeudet on voitettavissa

Arilla ja Irmalla kaksi lasta, Jari ja Sirpa. Molemmat syntyivät Kanadassa ja ovat jo muuttaneet kotoa omiin pesiinsä. Elämä ei aina ole hymyillyt. Paikan lunastaminen vieraassa maassa ei ole ollut Koluillekaan helppoa. Vaikeina aikoina Kanadan erämaat ovat olleet sellainen pakopaikka, josta on voinut ammentaa voimia,  kohdata arki. Aluksi erämaan kutsu ei tavoittanut Irmaa. ”Lähtö tiettömien teiden ja luonnon armoille oli suorastaan painajainen”, toteaa Irma. Mutta nyt tilanne on toisin. Irma on lähes joka viikonloppu patistamassa miestään eräretkelle. Monen mutkan ja vaikeuden jälkeen tuntuu ihmeelliseltä sanoa, että elämä on voitetta­vissa. Tuskasta voi nousta onni. Vilpittömästi molemmat sanovat olevansa onnellisia ja se näkyy kyllä päältä päin. Mutta mikä on Kolujen onnen salaisuus?

Koskemattoman luonnon kaipuu

Suomessa me puhumme, että meillä on karhuja lähes joka puun takana. Susikin vaanii lapsia ajoittain ja ilveskin nähdään uhkana. Ari Kolu oikoo ihmisten käsityksiä. Karhu ei tule ihmisen päälle kuin ainoastaan puolustaessaan perhettään tai itseään. Toista sataa kertaa karhun luonnossa tavannut Ari ei pelkää mesikäm­meniä, mutta tietää kuitenkin suhtautua kunnioittavasti karvaturriin. Susiakin kymmeniä kertoja tavannut metsänkävijä pitää liioiteltuina kauhujuttuja susien verisistä teoista ja ihmisten päälle käymisistä. – Silloin kun elää sopusoinnussa luonnon kanssa, ei joudu alttiiksi hysteriakertomuksille, toteaa luonnon puolustaja Ari Kolu. – Tuntuu todella huvittavalta Suomessa syntyneen keskustelun vivahteet. Täällä meillä Kanadassa karhuja on niin paljon, että on suorastaan ihme, jos ei viikon eräretkellä törmää mesikämmeneen. Meillä, jos kellään, olisi mahdollisuus kehitellä pelkokuvia karhuista.

Arin isä Veikko Kolu oli viimeisen päälle luonnossa eläjä, erakkoluonne. Lennostossa Tikkakoskella elämäntyönsä tehnyt Veikko Kolu vietti poikansa Arin kanssa hyvin monet kesät Suomen lapissa tai muuten vain metsässä luonnon armoilla. Kaipuu luontoon siirtyi vuosi sitten kuolleen Veikon kautta pojalle entistä jalostuneemmassa muodossa.

Tanssii intiaanien kanssa

Ari Kolun erämiestaru Kanadassa on uskomaton. Ari on tiettävästi ainut suomalainen, joka on saanut kutsun intiaanien pyhään juhlaan -Pow-wow:hin (suomeksi Aneuvottelu). Varsinkin ensimmäisinä vuosikymmeninä Ari tapasi eräretkillään intiaaneja. Nyt intiaanien metsästysinto on valitettavasti lähes kokonaan kadonnut.

Arin ja viime vuosina myöskin Irman kokemukset erämaan ihmeistä kiinnostavat, herättävät kuulijassa kaipuun luontoon. Lähes jokainen eräretki on ihmeitä täynnä. Ari ja Irma matkaavat yleensä tiettömien erämaiden keskelle, pystyttävät telttansa ja hankkivat ruokansa kalastamalla. Tässä hiljattain Ari oli jälleen Irmansa kanssa Kenoran ja Hudsonin lahden välisellä erämaa-alueella. Yöllä Ari kävi pisulla teltan vieressä olleen kuusen juurella. Siinä Arin sohottaessa täysin pimeässä yössä kuusen juurelta nousee karhu, joka säikähtää yöllistä häiritsijää ja pinkaisee pakoon. Samalla Arin asiat jäävät kesken, kun mies syöksyy teltan ”lohdulliseen!” turvaan.

Eräretkillä yöt ovat aina jännittäviä. Metsän pedot liikkuvat lähes poikkeuksetta pimeään aikaan. Eräänä yönä Irma herättää Arin, kun jokin tökki Irmaa selkään. Ari käy ulkona katsomassa, mikä nyt yöunia häiritsee. Ari tuli takaisin telttaan ja sanoi vaimolleen; ”Ei siellä ollut kuin kaksi sutta”. Sudet olivat lähteneet rauhallisesti pois sen kummemmin kapinoimatta. Irma on tottunut luottamaan miehensä arviointikykyyn eikä säikähtänyt sen pahemmin. Milloin karhu on käymässä yöpalalla telttailijoiden

ruokavarastolla, milloin haisunäätä nuotion ympärillä olevilla astioilla, milloin valkopääkotka kiertää leiriytyjiä haistettuaan kalan hajun ja milloin mitäkin. Kertomuksia voisi jatkaa tuntitolkulla.

Elämisenmakua, elämänarvojen asettelua

Minulle ja Jyväskylän kaupungin johtavalle hygieenikolle Jouko Ridellille tarjoutui mahdollisuus lähteä Arin ja Irman mukaan erämaahan. Ajoin itse suunnattoman suurta maasturia. Kun olimme ohittaneet

Kenoran ja matkaa oli takana jo runsaat kolme tuntia, niin Ari sanoi yhtäkkiä: ”Intiaanivaara”. En ymmärtänyt, mitä mies höpisee. Ari oli nähnyt edessä mäen takana pölypilven ja tiesi, että sieltä oli tulossa intiaaneja – keitäpä muitakaan. Pian mäen harjalle nousi kolme intiaania uljailla ajopeleillään. Todellakin intiaaneilla oli allaan upeat maasturit. Pysäytin auton tien reunaan Arin pyynnöstä. Seurasimme sivusta, kun entisaikojen jykevät ratsastajat viuhahtivat vauhdilla ohitsemme. Nelipyöräisten vauhtihirmujen näkeminen intiaanien alla sammutti samalla intomme nähdä intiaaneja ratsailla. Ne ajat ovat ohi lopullisesti!

Ari kertoi, että intiaanit olivat voittaneet pitkän vuosikausia jatkuneen taistelun vesistön saastuttamisesta. APuunjalostusteollisuuden toiminnan seurauksena vesistöön oli päässyt sellaisia määriä elohopeaa, mikä teki reservaatin alueen jokien ja järvien kalojen syömisen päivittäin vaaralliseksi. Intiaanit saivat miljoonakorvauk­set, joiden avulla ovat ostaneet maastureita, joilla nyt pörräävät@, totesi Ari Kolu. – Valitettavasti en enää juurikaan näe intiaaneja kalastamassa ja metsästämässä. Ikävää on huomata, että kalastusvälineet ja metsäs­tysaseet ovat usein vaihtuneet pulloon.

Matkasimme erään erämaajärven rantaan. Jätimme auton siihen, laskimme peräkärryssä tuomamme veneen vesille, matkasimme veneellä järven takimmaiseen nurkkaan. Siellä purimme lastimme ja kannoimme tavaramme kannaksen yli seuraavalle järvelle, jossa Arilla oli vene odottamassa. Tällä veneellä jatkoimme matkaa ja saavuimme uskomattoman kauniille kallioiselle paikalle. Kello oli jo lähes 10 illalla. Leiriydyimme nopeasti, pystytimme teltat ja sytytimme nuotion. Kun olin kantamassa eväitämme telttaan, Ari opasti: ”Älä koskaan laita eväitä telttaan. Karhulla on niin hyvä hajuaisti ja telttakangas ei kyllä pidättele nälkäistä otsoa”.

Istuimme nuotiolla yhteen saakka. Yö oli käsittämätön. Pimeys kätki kymmenittäin sellaisia ääniä, mitä emme olleet aikaisemmin kuulleetkaan. Ennen nukkumaan menoa Ari antoi meille vielä ohjeita yötä varten: AMuistakaa, jos karhu tulee yöllä, se ei tule meidän takia, vaan eväidemme vuoksi. Karhu liikkuu pimeässäkin täysin äänettömästi. Ainoastaan joskus voi kuulua hiljaisia nuuhkaisuja. Jos haistatte likaisen tiskirätin hajua, niin silloin karhu on lähellä. Tällöin alatte vain pitää meteliä ja karhu aivan varmasti lähtee pois@. Ari antoi meille varmuuden vuoksi pippuripyssyn, jos öisellä asialla sattuisimme yllättämään karhun.

Yö sujui ongelmitta, vaikka Joukon kanssa useamman kerran olimme haistavinamme epämääräisiä hajuja ja tietysti mielikuvituksemmekin pääsi valloilleen ja kuulimme nuuhkintaa. Aamu kuitenkin valkeni ja kaiken pelon keskellä saatoimme sanoa nukkuneemme ainakin kuusi tuntia. Vaikka Jouko oli saanut Suomen tuliaisina flunssan, niin lähdimme veneellä kalaan. Ensimmäisen kahden tunnin aikana emme nähneet vilaustakaan veden eliöistä, mutta sitten Jouko virvelin vapa heilahti. Kokenut kalamies sai kalan hyvin veneen viereen, mutta kun olimme unohtaneet haavin autolle, niin kalan nostaminen veneeseen vaati taitoa ja tarkkuutta. Pian veneen pohjalla pomppi kuitenkin runsaan kilon kokoinen lake rautu. Suomessa kalaa kutsuttaisiin kaiketikin harmaa nieriäksi.

Toisen kalan sai Irma ja Arin uistimeen lake rautu otti vielä kahdesti. Viimeinen oli niin iso -lähes kaksi kiloinen – että jouduimme väsyttämään kalan ja hinaamaan kallioiselle matalalle rannalle, josta nosto ilman haavia saattoi onnistua.

Toisella kalareissulla illalla myöskin minä sain kiloisen raudun. Sitten seurasi erämiehen taidon näyte. Arin uistimeen iski todella iso kala. Olimme sellaisella paikalla, että kalan kuljettaminen rantaan ei ollut mahdolli­nen eikä kalaa voinut nostaa vavallakaan veneeseen. Tätä ei siima olisi kestänyt. Ari väsytti kalan ja ohjasi sen veneen viereen ja nosti runsaan kolmen kilon painoisen harmaa nieriän mahasta käsillä veneeseen. Ari kertoi, että tämä oli suurin lohikala, minkä hän on nostanut mahasta veneeseen. Siinä olisi voinut käydä köpelösti, jos kala olisi potkaissut nostohetkellä. Terävät koukut olisivat repineet käden.

Kalojen paisto ja ateriointi nuotion ääressä oli sitä, mitä olimme tulleet hakemaan. Pelon sekainen poikamai­nen jännitys lisäsi tunnelmaa. Kun vielä seuraksemme nuotiolle lensi kolibri, niin hämmästyksemme oli suuri. Koskematon luonto, todellinen erämetsä, rämeikkö oli ympärillämme. Kaatuneet puut, rantojen peittämät kannot ja pääasiallisesti kuusikko-, mutta myöskin männikkömetsä, muodosti virtuaalikuvista todellisen taideteoksen.

Palasimme sunnuntai-iltana Winnipegiin. Olimme eläneet hetken onnelassa, olimme täysin työkiireiden, kännyköiden ja sivistyksen tavoittamattomissa, olimme paratiisissa, sellaisessa,

joka antoi selityksen Arin ja Irman onnelle. Se on sitä elämisenlaatua, se on arvojen asettamista ja ennen kaikkea hiljentymistä.